Mitä on vanhan lopun ja uuden alun välissä?

Toukokuun aurinko kutittelee mieltä ja epäuskoisin miettein pohdin tulevaa.  Viimeisetkin kouluhommat alkavat olla purkissa. Tähän saakka olen vetänyt verhot tiukasti ikkunan eteen ja keskittynyt naputtelemaan koulujuttuja. Sadetta kiitos, on käynyt mielessäni, kun olen tutkaillut täyteen ahdettua kalenteria ja hakannut näppistä rytmikkäästi kuin ompelukone.

Mutta nyt päättötyö on palautettu. En oikein ota uskoakseni. Jopa kahteen kertaan, kiitos pienen kömmähdyksen.

Pikkuhiljaa stressivanne alkaa pään ympärillä hellittää. Avaan verhot ja lupaan taaperolle, että tänään äiti ei tee töitä. ”Ei töitä?” napero kysyy epäuskoisesti. Ilmeisesti tämä ei enää tunnista äitiään kun omenalogo otsaan heijastuneena. ”Ei”, vahvistan, ”tänään ei töitä”.

Pitkään olen viipottanut tukka putkella vierellä soljuvan elämän ohi. Kiire kiire, ei aikaa nauttia, myöhemmin sitten, olen hokenut mantraa. Onko nyt oma vuoroni olla se puistossa makoilija, jolla ei ole mihinkään kiire? Olenko minä se terassilla lounasta kiireettömästi nautiskeleva henkilö, josta huokuu joie de vivre, elämästä nauttimisen taito? Kunpa olisin ainakin se äiti, jonka lapsi puistossa hihkuu, ”kivaa äiti, lisää!” johon äiti vastaisi, ”meillä ei ole mihinkään kiire”.

Mitä seuraavaksi? Mikä on se uusi soppa johon tuikkaan lusikkani?

Sitä miettiessä nautin keväästä, taaperosta ja vapauden riemusta. Kevät on täynnä haaveita käsillä olevasta kesästä. Pää askartelee kaikkien uusien mahdollisuuksien kimpussa. Ihan kuin joku olisi muurannut seinään uuden ikkunan, josta en ole koskaan vielä kurkistanut. Nyt kurkistan. Nautin hetkestä kun vanha ei ahdista ja uusi ei pelota. Tahdon painaa pause-nappulaa, pysy tässä ohimenevä hetki!

Ihanaa uutta toukokuuta kaikille! ❤

Päättötyö palautettu, jes!