Hei kaikille ihanat lukijat! Kevät on muutosten aikaa ja blogi muuttaa uuteen osoitteeseen: www.pikkusophienpariisi.com
Olen innoissani seuraavasta askeleesta ja toivoisin kovasti teidän tulemaan kurkaamaan blogia myös sen uuteen kotiin.
Uudessa osoitteessa löytyvät suosikkipostaukset ja samalla blogi jatkaa päivittymistään uudella alustalla Kaksplussalaisten joukossa.
Toivottavasti nähdään uudessa osoitteessa!
Ihanaa viikonloppua Pariisista! ❤
Meillä ei ole autoa. Ranskiksen työpaikka on kävelyetäisyyden päässä ja metrot kuljettavat ympäri Pariisia. Niinpä auton vuokraaminen yhdistyy aina lomaan ja kirvoittaa pienen ihanan matkakuumeen.
Ranska on täynnä kauniita tutkimattomia kaupunkeja ja päätimme ajaa Orléansin kaupunkiin, jonne Etelä-Pariisista on puolentoista tunnin ajomatka. ”Papa ajaa autoa brrrrr ja äiti ja papa ja pikku-ässä saa eväitä” ilmoitti napero ensimmäisenä ylösnoustuaan ja muistaessaan lupauksen retkestä.
Automatka sujui hyvin ensimmäiset 1h20min. Nähdessämme kyltin ”Orleans 1000m” lapsi heräsi ja alkoi oksentaa. Rutiinilla kosteuspyyhkeet suihkimaan, varavaatteet päälle ja katse kohti määränpäätä.
Napero toipui äkkiä ja oli innoissaan noustessamme parkkihallista suoraan karusellin eteen ilmapallokauppiaan luokse. Pari kierrosta karusellissa ja lapsi oli valmis jatkamaan kaupunkiin tutustumista.
Orléansissa oli paraatitunnelma huipussaan ja olimme pöllähtäneet keskelle Jeanne d’Arcin juhlapäivää. Kaupungissa elää vahvasti Jeanne d’Arcin muisto ja keskustassa on useita tämän kunniaksi nimettyjä kohteita.
Jeanne d’Arc eli Orleansin neitsyt, on 1400-luvulla elänyt Ranskan kansallissankari, joka on tunnettu näyistään.
Jeanne d’Arcin sanotaan nähneen ilmestyksen enkelistä, jonka mukaan englantilaiset ovat hyökkäämässä kaupunkiin. Jeanne d’Arc sai vaikeuksien kautta hevosen itse kuninkaalta ja englantilaiset nujerrettiin. Tarinaa kertoi kahvilan pöydässä istunut paikallinen, joka epäili vahvasti, ulkomaan mongerrusta kuultuaan, että saattaisin olla epätietoinen Jeanne d’Arcin uroteoista.
Kiitos jakamisesta, totta oli, että tarina ei ollut ulkomuistissa. Kertoja muisti lisätä, että englantilaiset eivät ole heidän lempikansaansa ja kehtaavat kutsua heitä SAMMAKOIKSI. Vastaiskuna englantilaisia kutsuttiin nimellä les Rosbif, joka tarkoittaa pihviä ja oli mitä ilmeisimmin engelsmannien lempiruokaa. Siirryimme kevyimpiin keskustelunaiheisiin ettei vuosisatojen takainen kauna roihahda.
Ihmiset täyttivät kadun varret odottaessaan kulkuetta ja orkesteri soitti fanfaareja. Nautimme juhlahumusta ja kiertelimme kapeilla kaduilla vanhoja rakennuksia ihmetellen. Hellettä oli kolmisenkymmentä astetta ja tuntui kuin olisi matkannut pidemmällekin Pariisista. ”Puistoon puistoon”, pyysi taapero. Ainoa löytämämme puisto oli hienoissa puitteissa katedraalin takapihalla.
Iltapäivällä tulla tupsahdimme keskelle keskiaikajuhlia. Linnoituksen sisäpihalla oli markkinat, jossa myytiin keskiaika-asuissa kaikkea miekoista kilpiin. Ihmispaljous ja kuumuus veivät siinä kohtaa sen verran voimia, että päätimme siirtyä väljemmille vesille vilvoittelemaan.
Paluumatkalla napero sammui kuin kynttilä. Herätessään tarjosin nallekarkin pahoinvoinnin torjumiseksi. Itsellä pahaa oloa aiheuttaa auton haju, on aiheuttanut lapsesta lähtien. Kikka toimi ja päästiin kotiin mukana iloinen lapsi puhtaissa vaatteissa. Seuraavaa reissua siis suunnittelemaan!
”Äitin juhla” kihisee ja hihittelee taapero oven takana sunnuntaiaamuna. Saan sänkyyn lahjan, kortin ja ison rutistuksen. ”Äitin rakas” kuiskaa taapero korvaan. Kaikki yöheräilyt unohtuvat.
Ranskassa äitienpäivää juhlitaan toukokuun viimeinen viikonloppu mutta esitin toiveen, että meilläkin juhlistettaisiin päivää suomalaisen kalenterin mukaan. Kuuntelen mielelläni Suomen radiosta äitienpäivälähetystä nyyhkien ja tuntien olevani osa jotain tärkeää. Muuten ranskalainen äitienpäivä ei Ranskiksen mukaan eroa suomalaisesta, äitiä hemmotellaan lahjoin ja lasten itsetehdyin kortein. Tärkeintä on sanoma: äiti, olet meille tärkeä!
Olisin niin kovin mielelläni halunnut juhlistaa omaakin äitiä, yhtä elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Onneksi on puhelin. Vaikka välillä tuntuu että linja on kulunut liiasta juttelemisesta. Terveisiä vaan teleoperaattorille, joka aina katkaisee yhteyden parhaimpien naurujen kohdalla. Postilaitos oli ottanut korttinikin panttivangiksi, mutta ehkä se ehtii ensi äitienpäiväksi. (kyllä, kerran eräs kortti teki vuoden matkaa Italiasta!)
Lapsena teimme äidille aamiaista pikku-veljen kanssa. Lähetin veljen metsään poimimaan valkovuokkoja, jotta sain kenenkään häiritsemättä tehdä täydellisiä voileipiä, joissa juustot, kinkut ja kurkut oli sijoiteltu millintarkasti paikoilleen, eikä mikään leikkele pilannut täydellisyyttä roikkumalla rumasti leivän reunan yli. Haha, olen yrittänyt päästä tavasta sittemmin eroon – huonolla menestyksellä 😀
Eilen lähdimme brunssille jatkamaan juhlapäivää, jottei kenenkään tarvinnut mittailla viivottimella niitä leikkeleitä. Taaperoa viikolla vaivannut vatsapöpö oli vienyt voimat niin, että nukahti rattaisiin ennen ravintolaan pääsyä ja heräsi vasta kotimatkalla. Kun kerrankin oli kaksi kättä käytössä omaa syömistä varten, tein varmasti kakkujen syönnin ennätyksen, mutta hei, ensi äitienpäivään on vuosi! Nyt jo vesi kielellä…
Toivottavasti teilläkin viikko alkaa hymyntäytteisin muistoin äitienpäivästä, kevään riemua kaikille!
Aamupalahetki kotona. Taapero juo maitoa ja mutsi multitäskää. Tiskaa, järjestelee keittiötä ja pilkkoo hedelmiä smoothieen. ”Äeethi”, sanoo lapsi kerran, sitten toisen saadakseen huomioni. Kääntyessäni lapsi katsoo minua suu ammollaan, maito suun pielestä valuen ja lasinsirpale keskellä suuta. SYLJE SE- kiekaisun säestämänä saan sirpaleen kämmenelleni. Toimitan suun ja hampaiden kunnon tarkastuksen kuin suuhygienisti ainakin. Huh, ei vaurioita. Lapsi on jo unohtanut koko asian jatkaa aamupalan syömistä.
Oman mielenrauhani takaisin saamiseksi sovittelen sirpaletta lasiin nähdäkseni päätyikö vatsalaukkuun osa Ikeaa raatelemaan sisuskaluja. Ei päätynyt. ”Vastedes lapsi juo vain muovimukista” paasaan illalla Ranskikselle. Kunnes muistan muovin kemikaalit. Huokaisen. Kai nämä pikkuotukset selviävät hengissä riippumatta siitä, mistä he juovat. Hyvällä tuurilla nimittäin.
Tapaus jäi mielen viereen. Viallisia tuotteita on aina ollut ja tulee olemaankin mutta vikojensietotoleranssi lastentarvikkeissa on matalampi, koska vaikutus elämään on suurempi.
Viimeksi ostin bio-vaippoja. Iho ei ärtynyt lainkaan. Ei ehtinyt. Vaipan teipit sulivat ja vaippa tippui muutaman tunnin päästä päälle laittamisesta. Koski koko pakettia. Saimme kupongin jolla hakea uusi paketti. Paketti jäi kauppaan.
Läheltä piti tilanne sattui tutin kanssa noin vuosi sitten. Lapsi imeskeli posket lommolla tutin imuosaa ja sai sen lähes kiduksiinsa. Ei kestänyt tutti imua ei.
Äitiyspakkauksen kylpylämpömittarin numerot sulivat veteen ensimmäisen kylvyn aikana. Lasta ei keitetty, joten vika oli mittarissa, ei kylpyvedessä.
Kerran pelästyin tosissani kotona ollessani. Kuului kova poksahdus ja katosta lenteli tulipalloja ja lasin sirpaleita. Kattovalaisimen spottilamput olivat kaikki räjähtäneet yhtä aikaa. Vauva köllötteli tyytyväisenä maassa ilmiötä ihmetellen. Ei mennyt lasia silmään.
Jokaisella on varmaan vastaava lista viallisista tuotteista mutta siltikään en katsele hyvällä suuhun hajoavia juomalaseja tai tutteja. Onko teillä ollut likeltä piti -tilanteita lasten tarvikkeiden tai muiden käyttöesineiden kanssa?
Puistossa tänään ohikulkija huomautti lapsen juostessa niin lujaa kuin kintuista irtosi, ”rouva, lapsi saattaa kaatua”. Niinhän tuo saattaa. Ja sitten oppii nousemaan. Ja seuraavalla kerralla (ehkä) juoksemaan vähän hitaammin. Ei lasta vaan voi suojella joka kolhulta mutta kunhan edes lasinsirpaleilta kurkussa ja lentäviltä tulipalloilta.
”Kahvilaaaaan! Au café!” huutelee napero ensimmäiseksi sunnuntaiaamuna silmänsä auki saatuaan. Ranskis ja lapsi ovat sunnuntaisin lähteneet ulos aamupalalle, jotta äiti saisi nukkua. ”Äiti nukkuu!”, kuuluu topakka määräys ja pienet kädet painavat pääni tyynyyn ja vetävät peiton päälle.
Kuuntelen oven läpi kaksikon touhuja. Verhojen raosta leviää kullankeltaisia säteitä, aurinkoinen päivä luvassa. Muistaakohan Ranskis ottaa lapsen hellehatun. Voisihan sitä jo nousta, nukkua ehtii sitten sateisena päivänä. Tunnen innostuksen virtaavan sisälläni, koko ihana kevätpäivä edessä, ”odottakaa!”, ponkaisen sängystä ylös ja päätän liittyä aamiaisjengiin.
Voisarvi on lämmin, päältä rapsakka ja sisältä tahmea. Kahvi on vahvaa ja appelsiinimehu vastapuristettua. Napero istuu välillä maassa, välillä tuolilla, välillä sylissä. Istuu kuitenkin eikä yritä karata. Puhun kilpaa Ranskiksen kanssa ohimenevästä koirasta, roska-autosta, eilisestä ja kaikesta mikä liikkuu. Saamme kun saammekin nautittua aamiaisen loppuun sulassa sovussa.
Mahtavaa, meillä on siis niin iso lapsi, jonka kanssa voi mennä syömään!
Viereisessä pöydässä nautitaan olutta, munakasta ja ranskiksia (siis niitä perunoita 😀 ). Kello on hätähätää yhdeksän aamulla. Ehkä heillä on vielä meneillään lauantai-illan päätös. Meillä taas uusi päivä edessä täynnä kirjoittamattomia seikkailuja.
Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille!
Toukokuun aurinko kutittelee mieltä ja epäuskoisin miettein pohdin tulevaa. Viimeisetkin kouluhommat alkavat olla purkissa. Tähän saakka olen vetänyt verhot tiukasti ikkunan eteen ja keskittynyt naputtelemaan koulujuttuja. Sadetta kiitos, on käynyt mielessäni, kun olen tutkaillut täyteen ahdettua kalenteria ja hakannut näppistä rytmikkäästi kuin ompelukone.
Mutta nyt päättötyö on palautettu. En oikein ota uskoakseni. Jopa kahteen kertaan, kiitos pienen kömmähdyksen.
Pikkuhiljaa stressivanne alkaa pään ympärillä hellittää. Avaan verhot ja lupaan taaperolle, että tänään äiti ei tee töitä. ”Ei töitä?” napero kysyy epäuskoisesti. Ilmeisesti tämä ei enää tunnista äitiään kun omenalogo otsaan heijastuneena. ”Ei”, vahvistan, ”tänään ei töitä”.
Pitkään olen viipottanut tukka putkella vierellä soljuvan elämän ohi. Kiire kiire, ei aikaa nauttia, myöhemmin sitten, olen hokenut mantraa. Onko nyt oma vuoroni olla se puistossa makoilija, jolla ei ole mihinkään kiire? Olenko minä se terassilla lounasta kiireettömästi nautiskeleva henkilö, josta huokuu joie de vivre, elämästä nauttimisen taito? Kunpa olisin ainakin se äiti, jonka lapsi puistossa hihkuu, ”kivaa äiti, lisää!” johon äiti vastaisi, ”meillä ei ole mihinkään kiire”.
Mitä seuraavaksi? Mikä on se uusi soppa johon tuikkaan lusikkani?
Sitä miettiessä nautin keväästä, taaperosta ja vapauden riemusta. Kevät on täynnä haaveita käsillä olevasta kesästä. Pää askartelee kaikkien uusien mahdollisuuksien kimpussa. Ihan kuin joku olisi muurannut seinään uuden ikkunan, josta en ole koskaan vielä kurkistanut. Nyt kurkistan. Nautin hetkestä kun vanha ei ahdista ja uusi ei pelota. Tahdon painaa pause-nappulaa, pysy tässä ohimenevä hetki!
Ihanaa uutta toukokuuta kaikille! ❤
Pikku-Sophien Pariisi 