”Kahvilaaaaan! Au café!” huutelee napero ensimmäiseksi sunnuntaiaamuna silmänsä auki saatuaan. Ranskis ja lapsi ovat sunnuntaisin lähteneet ulos aamupalalle, jotta äiti saisi nukkua. ”Äiti nukkuu!”, kuuluu topakka määräys ja pienet kädet painavat pääni tyynyyn ja vetävät peiton päälle.
Kuuntelen oven läpi kaksikon touhuja. Verhojen raosta leviää kullankeltaisia säteitä, aurinkoinen päivä luvassa. Muistaakohan Ranskis ottaa lapsen hellehatun. Voisihan sitä jo nousta, nukkua ehtii sitten sateisena päivänä. Tunnen innostuksen virtaavan sisälläni, koko ihana kevätpäivä edessä, ”odottakaa!”, ponkaisen sängystä ylös ja päätän liittyä aamiaisjengiin.
Voisarvi on lämmin, päältä rapsakka ja sisältä tahmea. Kahvi on vahvaa ja appelsiinimehu vastapuristettua. Napero istuu välillä maassa, välillä tuolilla, välillä sylissä. Istuu kuitenkin eikä yritä karata. Puhun kilpaa Ranskiksen kanssa ohimenevästä koirasta, roska-autosta, eilisestä ja kaikesta mikä liikkuu. Saamme kun saammekin nautittua aamiaisen loppuun sulassa sovussa.
Mahtavaa, meillä on siis niin iso lapsi, jonka kanssa voi mennä syömään!
Viereisessä pöydässä nautitaan olutta, munakasta ja ranskiksia (siis niitä perunoita 😀 ). Kello on hätähätää yhdeksän aamulla. Ehkä heillä on vielä meneillään lauantai-illan päätös. Meillä taas uusi päivä edessä täynnä kirjoittamattomia seikkailuja.
Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille!
Pikku-Sophien Pariisi 